maanantai 3. huhtikuuta 2017

Tupsutiitinen

Tupsutiitinen (Parus cristatus) on lempilintuni talviruokintapaikalla. Se on varsin pirteä ja touhukas lintuhurmuri, joka elää havumetsissä. Tupsutiitisen määrät ovat huvenneet vuosi vuodelta, ja nyt se on luokiteltu Suomessa vaarantuneeksi lajiksi.

Minulla on ollut pikkulintujen talviruokintapaikka jo kymmenenä talvena, ja melkein joka talvi pikkuinen tupsutiitinen on ollut siellä vakituinen ruokavieras. Viime talvena pikkuinen töyhtöpää ei ilmestynytkään ruokinnalle, vaikka odotin sitä koko talven.

Kun tänä talvena kuulin tupsutiitisen hennon tiitityksen puusta niin olin todella iloinen. Että noin pieni lintu saakin ison ihmisen onnelliseksi. Yhteensä tupsutiitisiä oli ruokinnalla kolme.

No, nykyään tupsutiitisen nimi on töyhtötiainen. Mikä lie linnustonnimikomitea asian päätti, mutta minun mielestäni vanha nimi on hauskempi, ja kuvaa lintua paljon paremmin kuin nykyinen nimi. Minulle töyhtötiainen on tästä lähtien tupsutiitinen. 


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Valossa on toivonkipinää

Yksi suomalaisista suosikeistani luontovalokuvauksessa on Heikki Willamo. Hän kuvaa maailmaa mystisenä ja mustavalkoisena. Willamon kuvissa aurinko on jo laskenut ja metsässä on hämärää. Vaikka ihailen Willamon kuvia, en ole koskaan itse päässyt sinuiksi mustavalkokuvien kanssa.

Minä haluan kuviini synkän metsän tunnelmaa, jossa kuuset varjostavat kuvauspaikkaa joka puolelta. Kuusen oksien läpi pääsee kuitenkin aamuauringon säde, joka valaisee kannon nokkaan lehantaneen tiaisen. Valo osuu tiaisen ohuisiin siipiin ja pyrstöön, ja värjää ne hentoihin sateenkaaren väreihin.

Kuvauspaikkani linnut ovat niin tottuneet minuun, että ne tulevat ottamaan tarjoamani pähkinämurskan kädestäni. Kuusi-, hömö- ja sinitiainen ovat ruokinnalla saatuja "käsipinnoja", mutta tali- ja töyhtötiainen eivät kädelle tule.

Kuvassa sinitiainen on istahtanut pikkuisen kannon nokkaan. Minun kuvieni mystisyys tulee pimeästä metsästä sekä aamuauringon luomasta valosta ja väreistä, joita kuvassa on kuitenkin niukasti. Osa kuvieni synkkyydestä johtuu kaikista synkistä tapahtumista, joita elämässäni on viime vuosina ollut. Kuvissani on aina myöskin valoa, toivonkipinää. Sateenkaarisiivet kantavat.
 
 



tiistai 28. helmikuuta 2017

Poistuminen terävyysalueelta

Luontovalokuvissa on yksi arvostettu ominaisuus ylitse muiden; terävyys. Luontokuvaajien raamatun käskyissä sanotaan, että kuvissa pitää olla upea valo, rajaus, hienot värit ja tietenkin terävyys. 

Maalaustaiteessa on kautta aikojen kehitetty uusia menetelmiä saada väriaineet sidottua maalauspohjaan. Sitä voi verrata digikameroiden kehitykseen; koko ajan markkinoille tulee teknisesti parempia ja parempia kameroita. Mutta kamera yksin ei riitä, kameran takana täytyy olla taiteilija.

Maalaustaiteessa 1900-luvun alussa nähtiin taidesuuntina muun muassa art noveau, postimpressionismi, ekspressionismi, futurismi (joka halveksii kaikkea vanhaa ja perinteistä), surrealismi (surrealistit hakevat innoituksensa alitajunnasta ja unista) ja minimalismi (karsii kaiken turhan).

Entäpä jos kuvaaja käyttäisi kameraa siveltimenä ja poistuisi mukavuus- ja terävyysalueelta. Tuloksena voisi olla abstrakti tapa nähdä maailma, tässä tapauksessa kihokki aivan uudessa valossa. 

Kuvassa on käytetty 90 mm:n makro-objektiivia, loittoa ja manuaalitarkennusta. Kihokin takana kimmeltää vettä.









maanantai 27. helmikuuta 2017

Hullun koiran ruoho

Ratamosarpio (Alisma plantago-aquatica) on englanniksi mad-dog weed eli hullun koiran ruoho. Se kasvaa rannoilla matalassa vedessä, ja sen varsi kasvaa jopa metrin mittaiseksi. Kasvin kukat ovat pieniä ja vaatimattomia, väriltään vaaleanpunaisia tai valkoisia.

Kasvista on korkeutensa ja pienten kukkien takia vaikea saada näytävää kuvaa. Ratamosarpion kukat ovat lyhytikäisiä, kukka aukeaa keskipäivällä ja kuihtuu kuusi tuntia myöhemmin. Niimpä kuvassa on kuvauspäivänä, edellisenä päivänä ja sitä edellisenä päivänä avautuneita kukkia.

Kuvasin kukkaa rannalta, mutta en saanut kovinkaan hääppöistä jälkeä. Kävin autolla pukemassa kaluuhousut jalkaan ja istuin veteen kasvin viereen. Nyt oikea kuvakulma löytyi. Kimmeltävä rantavesi kertasi kasvin kukinnot ja sain haluamani efektin kuvaan.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Keijukaisen kaulanauha

Hämähäkki erittää takaruumiin kehruurauhasista ohutta seittilankaa valkuaisaineesta. Lanka on hyvin ohutta, läpinäkyvää ja vahvaa, vahvempaa kuin muikään muu materiaali maailmassa. Kutoessaan hämähäkki taituroi kuin nuorallatanssija edestakaisin lankojen välissä. Hämähäkki on äärettömän nopea kutoja, ja uusi seitti on valmis parissakymmenessä minuutissa. Sen jälkeen hämähäkki asettuu taideteoksensa keskelle odottamaan pahaa aavistamatonta saalista.

Syksyllä varhain aamulla olin Siikalahdella lintutornilla odottamassa auringon nousua. Paksu usva leijua kailikossa. Hämähäkki oli kutonut verkon lintutornin rakenteisiin, ja nouseva aurinko kimmelsi seitin jokaisessa vesipisarassa. Taustalla oleva kaislikko oli vielä varjossa, ja muodosti kastehelmille mustan taustan.

Äkillinen tuulenpuuska kahisutti heinikkoa ja verkko heilahti. Vai oliko se pieni keijukainen, joka lehahti paikalle ja nappasi mukaansa kaikki helmet. Joka tapauksessa verkko oli yhtäkkiä poissa. Vain muutama yksinäinen seitinpätkä liehui tuulessa.


sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Avantgarde-enkelit

Kuvataiteessa enkeleillä on valkoiset, lähinnä joutsenten siipiä muistuttavat siivet. Kuka taiteilija liekään ensimmäisenä keksi kuvata enkelin kääriytyneenä valkoiseen lakanaan joutsenen siivet selässä? Joka tapauksessa hän loi enkelityypin standardin, jota kukaan ei ole tullut rikkoneeksi.

Minä pukisin enkelin värikkääseen ja iloiseen mekkoon ja istuttaisin selkään sinitiaisen siivet; kauniit auringossa sateenkaaren väreihin välähtävät siivet.

Olisiko aika saada enkeleihin ripaus avantgardea?


Kuurankukkia

Kuurankukkien selitys on varsin arkinen; vesihöyryä sisältävä ilma jäähtyy ja härmistyy jääkiteiksi esimerkiksi ikkunan pinnalle, järven jäälle tai heinänkorsiin. Jääkiteen muodostuminen alkaa jostakin pienestä hiukkasesta, esimerkiksi ikkunan pinnassa olevasta pölyhiukkasesta.

Kuurankukkien kuvaaminen on varsin hauskaa. Löysin helmikuussa sulana pysyvän joen rannalta mökin, jonka ikkunaan pakkanen oli muotoillut hauskoja kuvioita. Aurinko paistoi suoraan lasiin, ja heitti kuurankukkien varjon sisempään ikkunalasiin. Mökki oli sisältä täysin pimeä, ja sain mustan taustan kuuralle.

Nään kuviossa piikkilankaa sekä peltokortteen kesäversoja.